Jalan jäljet

Hermostomme kehittyy kokoajan, opimme ensin konttaamaan ja myöhemmin kävelemään. Tämän jälkeen innostumme jostakin lajista ja kehitämme pikkuhiljaa kyseiseen lajiin sopivat hermostollisetradat. Näin kykenemme suoriutumaan lajin vaatimista tehtävistä.

Hermostoamme voimme aina kehittää, läpi elämämme. Se kuitenkin oppii erilaisia asioita paremmin eri ikäsenä. Oppimiseen ja kehitykseemme vaikuttaa myös mm.  ympäristö, sisäinen- ja ulkoinen motivaatio, geenit ja rohkeutemme.

Minun jalkani innostuivat ja rakastuivat alppihiihtoon lapsena. 5-vuotiaana jalkani menivät vain suoraan, vauhti oli niin makee asia. Sen jälkeen mentiinkin porttien väliin ja siellä viihdyttiin seuraavat 14-vuotta. Jalat oppivat olemaan tuettuina monoissa ja tekemään laskettelu käännökselle tarkoitettuja liikeratoja. Tämä laji on laji jossa suoritus on lyhyt ja keho on maximaalisella rajalla. Vaikka se vaatii nopeutta, se vaatii myös paljon voimaa ja tekniikkaa.

14-vuoden jälkeen kun jalkojeni elämä loppui monoissa, eivät ne halunneet tehdä mitään. Olihan kaikki menetetty. No kyllä siitä sitten uudet jalanjäljet opittiin yhdessä  mielen ja jalkojen kanssa kehittämään. Jala löysivät uudet monot ratsastsaappaista ja pohjana on suksien sijaan heiluvat jalustimet.

Tämä väline ja liikeradan muutos onkin oiva haaste jaloilleni. Enään ei mennä fyysisesti maximin rajoilla, vaan laji onkin peruskuntoa vaativaa ja matalasykkeistä touhuamista. Jalat tarvitsevat aivan uudenlaista tasapainoa, etenkin nilkat ja tärkeimpänä päkijät, eli pohkeen- ja varpaiden lihaksia on täytynyt kehittä paljon. Niin satulassa, kuin kotona tasapainoillen ja palloillen. 14-vuotta meni tehden etukumaraisessa asennossa sivuttaista liikettä, nyt pitäisikin olla keho suorassa ja liikkua eteen- taakse sektorilla. Voi mikä mullistus tämä on ollut jalkojeni matkalle. Jalkojeni pitäisi olla paikoillaan ja koukistua polvista. Ennen vain mentiin kallistaen sivusuuntaan polvista ja lantiosta.

Olemme kutienkin 4 vuoden aikana pikkuhiljaa oppineet tämän paikoillaan olemisen ja eteen-taakse menevän liikeen salaisia ratoja. Paikoillana ollessani pystyn vielä laskettelemaan ja viime kuukausina olen ensimmäisiä kertoja pystynyt hieman myös jo ratsastamaan näin. Joku kaunis päivä pystymme vielä myös ratsastamaan mielikuvituksen voimalla. Sitten vasta pääsemmekin lajin saloihin kun tekniikkaa pääsee harjoittelemaan ilman hevosta, bussissa ja automatkoilla.

Näin on jalkani matkannut monenmoiset matkat. Käsien matka se vasta vaikea on ollut, ei niitä 20-vuoteen tarvittu. Nyt niitä tarvittaisiin hevosta tukemaan ja auttamaan, onneksi matkaa on vielä jäljellä! 

                     

  Terveisin: Jalat &  Kädet