Olen viettänyt elämäni eläen ja hengittäen
urheilua, urheilu on ollut minulle kaikki kaikessa ja ainoastaan viimeisenä kolmena vuotena olen tietoisesti yrittänyt opettaa itselleni, että elämällä on muutakin
tarjottavaa kuin urheilu. Olen onnistuneesti oppinut rakastamaan näitäkin asioita. Urheilu
on silti se asia joka salpaa hengitykseni, antaa energiaa ja valaisee elämäni.
Haluan mainita että tästä kirjoittaminen ei
ole minulle helpoin asia, ja siksi tulen myös todennäköisesti raapaisemaan vain
pintaa. Viimeiset 3-4 vuotta ovat muuttaneet elämääni täysin ja ovat samalla
olleet elämäni rankinta aikaa. Muutuin siitä että olin aina iloinen enkä
ymmärtänyt masentuneita ihmisiä juuri ollenkaan, siihen että ymmärrän täysin
masenuneita ihmisiä ja löydän itseni vieläkin aika-ajoin taistelemassa itseni
kanssa että löydän uskon ja naurun elämälle.
Olen viettänyt 15-vuotta elämästäni haluten,
uskoen ja toivoen että kilpailen maailmancupissa Alppihiihossa joku päivä, en kuitenkaan tiennyt että tätä päivää en tule koskaan näkemään. Viimeiset 4-vuotta
alppihiihto elämästäni olivat täynnä terveysongelmia, sekä fyysisiä että
psyykkisiä jotka tekivät niistä 4-vuodesta yhtä kovaa kamppailua sekä minulle,
että kaikille jotka tekivät kanssani töitä. En ole koskaan katunut että
panostin kaiken aikani alppihiihdolle, vaikka se tarkoitti terveyden, ystävien
ja suhteiden menettämistä, sekä sen että en koskaan saanut normaalia kokemusta
koulunkäynnistä. Pikemminkin löydän itseni vieläkin aika-ajoin ajattelemasta
"miksi luovutin?". On olemassa selkeää faktaa että kehoni ei kestä
harjoittelun määrää mitä huipulle pääseminen kyseisessä lajissa vaatisi.
Alppihiihdossa (Suomessa etenkin) elää uskomus ja ajatus että jos huipulle
haluaa, siellä tulee olla jo n. 18-19 vuoden ikäisenä, tai unelman voi haudata.
Tämä ajatus oli myös tungettu minun aivoihini.
Näen vieläkin ystäviäni jotka tekevät kovasti
työtä tämän unelman eteen ja elävät sitä elämää josta unelmoimme. Vaikka he
eivät olisi huipulla, he elävät silti tätä unelmaa, harjoittelua ja kovaa työtä,
jotta kehittyvät alppihiihtäjinä. Urheilijan elämän ei tulisi olla pelkästään
parhaimmistoon pyrkimistä, sen tulee olla sitä elämää jota rakastaa ja
hengittää. Tämän minä sain oppia vasta myöhemmin, mutta olen iloinen että saan
toteuttaa tätä uuden lajini parissa. Näen myös paljon potenttiaalia
rastastuksessa. Jos on onnekas voi rastastuksessa kilpailla lähes koko loppuelämän, toisin
kuin alppihiihdossa jossa huippu-uran saavuttaneenkin ura on suhteellisen lyhytaikainen ihmisen elämänkaarta ajatellen.
Muutin itse kotoota 14-vuotiaana Alppikouluun Tahkolle. Sairastuin heti seuraavana syksynä, mykoplasma viruksesta jothuen, joka meni
huonoksi minun kohdallani. Tämän jälkeen en nähnyt enään päivää urheilun parissa
ilman astmalääkkeitä, jouduin myös työstämään peruskuntoni takaisin lähes
nollasta, jossa en usko koskaan vieläkään onnistuneeni, sillä sairauskierre
kesti vuosia.
Päädyin myös ylikuntoon lukion alku vaiheessa.
Tämä vaikutti terveyteeni suunnattomasti, en esimerkiksi saanut nukuttua öisin
ja kuukautiseni loppuivat täysin. Kun nämä kaksi isoa terveys tapahtumaa laittaa yhteen,
pahaksi mennyt mykoplasma ja ylikunto, päädyin noin 6-vuoden
sairastelu kierteeseen. Viimeinen vuosi on ensimmäinen vuosi jolloin olen
oikeasti tuntenut itseni terveeksi kaiken tämän jälkeen. Pystyin
harjoittelemaan viimeiset puoli vuotta ilman suurempia ongelmia, muutaman kuukauden
harjoittelin jopa yli 10 kertaa viikossa. En vieläkään samalla intensiteetillä
kun aikoinaan, mutta olen erittäin tyytyväinen keäsn ja sen antamiin tuliksiin.
Nyt olen ollut loukkaantuneena 2 kuukautta. Lihas-
ja nivel vammoja. Nämä oireet olisi varmasti alan ammattilainen saattanut
tunnistaa jo ennenkuin oireet menivät näin pitkäkestoisiksi. Mutta olen
kuitenkin perusterve ja uusi fysioterapeuttini on löytänyt syyt oireille,
joiden taustat ovat monen vuoden takaiset.
Joten fiilis on tällä hetkellä positiivinen tulevaisuuden suhteen,
vaikka unelmat vaativatkin mahdottoman paljon kärsivällisyyttä ja kovaa
työtä:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti